Vanhan surun purku

Nyt puskee pintaan lapsuuden ja nuoruuden murheita liittyen ihmissuhteisiin, yksinäisyyteen ja sulkeutumiseen. Olen siitä kiitollinen, sillä saan tilaisuuden käsitellä niitä ja päästää irti. Päätin saman tien kirjoittaa ajatuksiani ylös tänne, sillä monesti olen itse saanut helpotusta muiden teksteistä.

Abstrakti maalaus on ollut viime aikoina vapauttavaa ja terapeuttista!

Olin jo lapsena liikaa yksin vaikeuksien kanssa. Tuntui pelottavalta tuoda tunteita esille. Jos minua hävetti, en kertonut siitä kellekään. Jos minua suretti, en monesti kertonut vaan nielin sen. Jos tein virheitä, en tohtinut myöntää.

Ala-asteen ensimmäisen luokan päätteeksi lapsuudenystäväni muutti kaupunkiin. Toisen luokan päätteeksi toinen kaveri muutti pois. Jäljelle jäänyt kaverini jätti minut kolmannella luokalla pomottelevan käytökseni takia, enkä kertonut siitä tuolloin kellekään. Olin vain katkera ja janosin huomiota muilta koulussa. Joko en saanut sitä, tai en ottanut vastaan. Tapahtuma jätti sisälleni elämään ison taakan ja häpeän.

Tapahtuneessa itsessään ei ole mitään vikaa. Nyt aikuisiällä osaan arvostaa sitä, että tuolloinen kaverini uskalsi sanoa vastaan ja päästää irti hänelle haitallisesta kaverisuhteesta.

Vuosikymmen myöhemmin psykiatrilla sain kuulla, että lasten kaveriporukoissa on ihan yleistä se, että joku johtaa muita. En meinannut millään uskoa tuota, vaan vakuuttelin itselleni olleeni paha ja että ansaitsin rangaistuksen. Nyt käsitän, että lapsena minun olisi kuulunut saada tukea aikuisilta tunteideni käsittelyyn. Jos olisin kertonut esimerkiksi vanhemmilleni, olisi se luultavasti tuonut valtaisaa helpotusta ja ehkäissyt vastaavia tilanteita.

Muistelen jo päiväkodissa käyttäytyneeni huonosti kavereitani kohtaan. Kun sitten kaverit päättivät jättää minut ulkopuolelle, surin ja sain kenties hoitajalta välinpitämättömän reaktion. Kenties, sillä muistikuvani eivät noilta ajoilta ole kovin selkeät. Joka tapauksessa tunne yksin jätetyksi tulemisesta on todellinen. Taisin riidellä kavereideni kanssa usein vielä ala-asteellakin, mutta riidat unohdettiin pian. En ole varma, mistä käytökseni sai alkunsa.

Ollessani 16-vuotias loukkasin silloista kaveriani, ja siitä jäi myös jonkin asteinen trauma. Kaverin äiti piti minua pahana. Häpeä oli valtaisa, suorastaan sietämätön. Palasin kotiin ja esitin, ettei mitään olisi tapahtunut. Itkin huoneessani.

Huomaan kaverisuhteissa (ja menneissä parisuhteissakin) minulla pitkään toistuneen sama, tuhoisa kaava – en ilmaise todellisia tunteitani, vaan patoutan pettymystä, suuttumusta ja surua ja se alkaa näkyä enenemässä määrin passiivisagressiivisuutena ja/tai välttelynä. Vältelleeni aikani, erään kaverisuhteen katkaisin kokonaan viestin välityksellä, kun voimani olivat ihan piipussa. Koin onnistumista, kun viimein toin esille sen, mikä oli mennyt vikaan ja kaverikin ymmärsi. Kaikkea hyvää hänelle. Kun tapaan uusia ihmisiä, pelkään jo valmiiksi aiheuttavani pettymyksen. Tämä on kuin itseään toteuttava ennustus.

Vietin yhteensä neljä tai viisi vuotta peruskoulussa ja lukiossa ilman kavereita, puhumatta säännöllisesti kellekään. Ala-asteella kulutin lukemattomia välitunteja oven vieressä tai puun alla seisoskellen. Katsoin kelloa ja odotin, milloin se soisi. Keväisin tykkäsin potkia jäätä murskaksi. Joskus joku poika tuli pilkkaamaan, kun seisoin. Ei liene mikään ihme, että minusta tuli sulkeutunut aikuinen. Kun minulla oli kavereita, en juurikaan puhunut todellisista tunteistani.

Silloin tällöin mielessäni on käynyt, että voisin purkaa näitä asioita jonnekin. Välittömästi mieli on kuitenkin pistänyt hanttiin varoittamalla, ettei tällaisista sovi itkeä netissä. Mitä muut ajattelisivat?

Mutta rakas muru, tiedätkö? Minä riitän. En ole paha, enkä ole virheeni. Onko edes virheitä, vaan vain oppimista? Opeista kiitos kaunis. Minulla on ja on aina ollut oikeus ilmaista tunteitani sekä tulla kuulluksi ja nähdyksi aidosti.

Lukkojen tunnustelua

Sain heinäkuun ajaksi mahdollisuuden kuunnella Storytelistä äänikirjoja veloituksetta. Tartuin tuumasta toimeen ja samalla otin viimein käyttöön viime jouluna lahjaksi saamani langattomat kuulokkeet.
En ollut aikaisemmin kuunnellut äänikirjoja, ja olin aika haltioissani lähtiessäni pitkälle kävelylenkille, kun samalla pystyin vaivatta nauttimaan kirjasta!

Ensimmäisenä kuunteluun lähti Kimmo Takasen Tunne lukkosi – vapaudu tunteiden vallasta -kirja, joka on julkaistu alun perin vuonna 2011. Olen tehnyt tunnelukkotestin netissä pari kertaa, mutten ollut syventynyt niihin sen kummemmin. Testitulokseksi sain aikoinaan neljä erittäin vahvaa tunnelukkoa, yhden vahvan ja joitain keskivahvoja. Testi on suuntaa antava, eikä kerro koko totuutta. Kirjaa olin katsellut kiinnostuneena kaupoissa jo pitkään, joten ei ollut vaikea keksiä kuunneltavaa. Kirja on mainion selkeä, johdonmukainen ja opettavainen paketti, jonka kuuntelin noin viikossa! Aku Laitinen lukee kirjan kannesta kanteen ihanan rauhoittavalla ja neutraalilla äänellään.

Tunnelukot ovat lapsuudessa opittuja tapoja reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä eri tilanteissa. Ne ovat pienten ihmisten keinoja selvitä olosuhteissa, joissa heidän tarpeensa eivät tyydyty. Lapsissa ja tunnelukoissa ei ole mitään vikaa. Vanhemmalla iällä tunnelukot kuitenkin tuottavat ongelmia, sillä silloin eletään aivan toisenlaisessa maailmassa, jossa lapsuuden selviytymiskeinot eivät olekaan enää yhtä palvelevia. Ydinuskomukset ja -ohjelmoinnit syntyvät lapsuudessa, paljolti alitajuisesti. Niitä ladataan vanhemmilta, sukulaisilta, hoitajilta ja muilta ihmisiltä, jotka ovat lapsuudessa läsnä. Ja nämä ympäröivät ihmiset ovat tarranneet omiinsa omilta läheisiltään lapsena. Kyseessä on ketjureaktio, joka on kuitenkin mahdollista katkaista. Tunnelukkoja esitellään 18 erilaista ja kirjassa selvitellään, millaisissa olosuhteissa mitkäkin tunnelukot saavat alkunsa. Siinä kerrotaan lukkojen kompensoinnista, eli käytöksestä jolla piilotellaan lukkoja. Myös moodeja, eli kullakin hetkellä vallitsevia mielentiloja käydään läpi. Lukkojen avaamisen tueksi tarjotaan mielikuvaharjoituksia. Vielä syvemmin lukkojen avaamiseen paneudutaan kirjan jatko-osassa Murra tunnelukkosi: Työstä tunteet, toimi toisin, jota kuuntelen parhaillaan.

Tiedostin jo aiemmin, että testistä esille nousseet tunnelukot kuvastivat ajatuksiani ja tuntemuksiani osuvasti. Vahvoja lukkojani sekä tulosten että kirjan perusteella ovat ainakin emotionaalinen estyneisyys, alistuminen, vajavuus ja ulkopuolisuus. Niistä kuuleminen tekee hyvää, sillä se helpottaa niiden ymmärtämistä ja avaamista. Kirjan myötä tunnistin itsessäni myös joitain sellaisia lukkoja, joita en arvellut omaavani. Kirja siis sekä valaisi tarkemmin omia tunnelukkojani että auttoi ymmärtämään muita ihmisiä paremmin. Laajentunut myötätunto onkin todellinen aarre.

Esimerkiksi vajavuuden tunnelukko on ilmentynyt minulla syvänä häpeän tunteena, joka ulottuu aina olemukseeni saakka. Sellaisena häpeänä, joka on mitätöinyt arvoani ja muiden arvostusta itseäni kohtaan. On ollut hankala uskoa, että joku todella välittäisi tai sanoisi aidosti positiivista palautetta, ja sitä kautta olen myös herkistynyt kritiikille. Häpeää olen peitellyt välttelemällä katseita, piilottamalla virheitäni ja tarpeitani sekä pyrkimällä vaikuttamaan virheettömältä. Asettumalla toisten yläpuolelle olen saattanut tuntea oloni paremmaksi.

Emotionaalinen estyneisyys taas on sitä, etten ole kyennyt ilmaisemaan spontaanisti aitoja tunteitani, oli se sitten iloa, surua, suuttumusta tai mitä hyvänsä. Olen pyrkinyt olemaan hillitty ja välttämään tilanteita, joissa tunteita saattaisi nousta esille. Ikään kuin tunteellisuus olisi jotain häpeällistä, joka täytyy piilottaa. Minulla on diagnosoitu joitain vuosia sitten estynyt persoonallisuushäiriö tosin se ei tarkoita, että mihinkään tunnelukkoon liittyisi välttämättä mielenterveydellistä häiriötä. Viime aikoina olen onneksi huomannut, että lukkojen avautumisprosessi on lähtenyt hiljalleen käyntiin.

Kirjassa puhutaan paljon sisäisestä lapsesta ja tämän kanssa kommunikoinnista. Aikuisessa elää yhä se sama lapsi, joka hän oli pienenä. Kun lapsuudessa hankalien kokemuksien kautta tarpeet eivät tyydyttyneet, nämä ikävät tuntemukset jatkavat elämäänsä aikuisessa. Vaikkakin ison osan ajasta ne voivat olla piilossa, joskus ne putkahtavat esiin tietoisuuteen enemmän tai vähemmän voimakkaasti. On tärkeää olla aidosti läsnä ja lempeä tälle sisäiselle lapselle, ja puhutella tätä kuin olisi itse se vastuullinen ja lapsen tarpeet huomioon ottava vanhempi, jota lapsi tarvitsi.

Voin suositella kirjaan tutustumista kaikille, jotka ovat avoimia ja valmiita tekemään tuttavuutta tunnelukkoihin. Sisältö ei ole välttämättä aina helppoa ottaa vastaan, eikä tarvitsekaan olla. Jos tunnelukot lukiessa aktivoituvat, voi tietoisesti vain tarkkailla millaisia ajatuksia ja tuntemuksia herää, tuomitsematta ja analysoimatta. Kirja voi olla arvokas lukukokemus, josta on hyötyä loppuelämäksi.