Vanhan surun purku

Nyt puskee pintaan lapsuuden ja nuoruuden murheita liittyen ihmissuhteisiin, yksinäisyyteen ja sulkeutumiseen. Olen siitä kiitollinen, sillä saan tilaisuuden käsitellä niitä ja päästää irti. Päätin saman tien kirjoittaa ajatuksiani ylös tänne, sillä monesti olen itse saanut helpotusta muiden teksteistä.

Abstrakti maalaus on ollut viime aikoina vapauttavaa ja terapeuttista!

Olin jo lapsena liikaa yksin vaikeuksien kanssa. Tuntui pelottavalta tuoda tunteita esille. Jos minua hävetti, en kertonut siitä kellekään. Jos minua suretti, en monesti kertonut vaan nielin sen. Jos tein virheitä, en tohtinut myöntää.

Ala-asteen ensimmäisen luokan päätteeksi lapsuudenystäväni muutti kaupunkiin. Toisen luokan päätteeksi toinen kaveri muutti pois. Jäljelle jäänyt kaverini jätti minut kolmannella luokalla pomottelevan käytökseni takia, enkä kertonut siitä tuolloin kellekään. Olin vain katkera ja janosin huomiota muilta koulussa. Joko en saanut sitä, tai en ottanut vastaan. Tapahtuma jätti sisälleni elämään ison taakan ja häpeän.

Tapahtuneessa itsessään ei ole mitään vikaa. Nyt aikuisiällä osaan arvostaa sitä, että tuolloinen kaverini uskalsi sanoa vastaan ja päästää irti hänelle haitallisesta kaverisuhteesta.

Vuosikymmen myöhemmin psykiatrilla sain kuulla, että lasten kaveriporukoissa on ihan yleistä se, että joku johtaa muita. En meinannut millään uskoa tuota, vaan vakuuttelin itselleni olleeni paha ja että ansaitsin rangaistuksen. Nyt käsitän, että lapsena minun olisi kuulunut saada tukea aikuisilta tunteideni käsittelyyn. Jos olisin kertonut esimerkiksi vanhemmilleni, olisi se luultavasti tuonut valtaisaa helpotusta ja ehkäissyt vastaavia tilanteita.

Muistelen jo päiväkodissa käyttäytyneeni huonosti kavereitani kohtaan. Kun sitten kaverit päättivät jättää minut ulkopuolelle, surin ja sain kenties hoitajalta välinpitämättömän reaktion. Kenties, sillä muistikuvani eivät noilta ajoilta ole kovin selkeät. Joka tapauksessa tunne yksin jätetyksi tulemisesta on todellinen. Taisin riidellä kavereideni kanssa usein vielä ala-asteellakin, mutta riidat unohdettiin pian. En ole varma, mistä käytökseni sai alkunsa.

Ollessani 16-vuotias loukkasin silloista kaveriani, ja siitä jäi myös jonkin asteinen trauma. Kaverin äiti piti minua pahana. Häpeä oli valtaisa, suorastaan sietämätön. Palasin kotiin ja esitin, ettei mitään olisi tapahtunut. Itkin huoneessani.

Huomaan kaverisuhteissa (ja menneissä parisuhteissakin) minulla pitkään toistuneen sama, tuhoisa kaava – en ilmaise todellisia tunteitani, vaan patoutan pettymystä, suuttumusta ja surua ja se alkaa näkyä enenemässä määrin passiivisagressiivisuutena ja/tai välttelynä. Vältelleeni aikani, erään kaverisuhteen katkaisin kokonaan viestin välityksellä, kun voimani olivat ihan piipussa. Koin onnistumista, kun viimein toin esille sen, mikä oli mennyt vikaan ja kaverikin ymmärsi. Kaikkea hyvää hänelle. Kun tapaan uusia ihmisiä, pelkään jo valmiiksi aiheuttavani pettymyksen. Tämä on kuin itseään toteuttava ennustus.

Vietin yhteensä neljä tai viisi vuotta peruskoulussa ja lukiossa ilman kavereita, puhumatta säännöllisesti kellekään. Ala-asteella kulutin lukemattomia välitunteja oven vieressä tai puun alla seisoskellen. Katsoin kelloa ja odotin, milloin se soisi. Keväisin tykkäsin potkia jäätä murskaksi. Joskus joku poika tuli pilkkaamaan, kun seisoin. Ei liene mikään ihme, että minusta tuli sulkeutunut aikuinen. Kun minulla oli kavereita, en juurikaan puhunut todellisista tunteistani.

Silloin tällöin mielessäni on käynyt, että voisin purkaa näitä asioita jonnekin. Välittömästi mieli on kuitenkin pistänyt hanttiin varoittamalla, ettei tällaisista sovi itkeä netissä. Mitä muut ajattelisivat?

Mutta rakas muru, tiedätkö? Minä riitän. En ole paha, enkä ole virheeni. Onko edes virheitä, vaan vain oppimista? Opeista kiitos kaunis. Minulla on ja on aina ollut oikeus ilmaista tunteitani sekä tulla kuulluksi ja nähdyksi aidosti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *